Ylioppilas – Minne olet menossa? Mitä seuraavaksi?

Olin menneenä viikonloppuna ylioppilasjuhlissa. Suurena voileipäkakun ystävänä oli ilahduttavaa huomata, että vaikka maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla jotkut asiat ovat vuodesta toiseen aivan kuten ennenkin. Vanhat puvut oli kaivettu kaapista ja ukon tursakkeet keräytyivät talon kulmalle juonimaan.

Juhlakalu oli sukulaisten, naapureiden ja tuttujen tiukassa tentissä. Kaikki halusivat tietää mitäs tuore ylioppilas aikoi seuraavaksi. Jopa vähän säikähdin kun hoksasin että tällainen “elämän tienristeyksessä” seisominen oli meille vieraille lähestulkoon pelottava kokemus. Ylioppilaan kertoessaan tulevaisuuden suunnitelmistaan kysyjät suorastaan huojentuivat, hyvä homma, juhlakalulla on tulevaisuuden askelmerkit selvillä. Suuntaa tärkeämpänä tuntui olevan liike. Päivän sankari oli juuri saanut yhden tutkinnon suoritettua, nyt ryhmän paine työnsi häntä jo kiireen vilkkaa seuraavaan oppilaitokseen, sieltä sitten työelämään, sieltä sitten uraputkeen, jne.

Ajattelin vain pienessä päässäni, että näin me viitoitetaan nuorille aikuisille tietä “sitten kun”-elämään. Tiedättehän mitä tarkoitan?:

- Olen onnellinen sitten kun olen hyvässä työpaikassa.

- Nautin puutarhastani sitten kun olen saanut kaikki kukat kukkimaan.

- Matkustelen ja katselen maailmaa sitten kun olen tienannut tarpeeksi rahaa.

- Sitten on aikaa elää kun saa tutkinnot suoritettua.

- Eläkkeellä sitä sitten kerkeää…

…aina on joku virvatuli jonka perässä juosta, jonka löydettyään sitä voi alkaa tulevaisuuden sijaan keskittymään nykyhetkeen. Mitenköhän sitä osaisi keskittyä elämäänsä tässä hetkessä eikä vasta sitten kun matkamittari alkaa olla täynnä?

—

p.s. huomatkaa että tässäkin kuvassa minulla mainostoimisto Pullajalan lanseeraama aito “markkinointihörhö”-lakki.

Kivituhkan ostaminen on luottamusbisnestä!

Tässä yhtenä viikonloppuna huomasin ostaneeni kuormallisen kalliomursketta. Siinä kärrätessäni sitä talon ympärille hoksasin etten tiennyt yhtään kuka sen oli minulle myynyt ja mitä se oikein maksoi. Päästin oikein ääneen pienet naurunhöräytykset, kun tuumailin miten kaikki kävi.

Tarvitsin siis kivituhkaa talon ympärille, jotta pystyin asentamaan liuskekivet seinänvierustalle. Keskustelimme asiasta vaimoni kanssa, joka välittömästi soitti tutulle kaivurikuskille. Sivusta kuuntelin keskustelua joka eteni suunnilleen näin:

“Moi, me tarvittaisiin kivituhkaa talon ympärille.”

“Älkää kivituhkaa ostako se läärääntyy, laittakaa siihen kalliomursketta!”

“Noo, selvä homma, tiedätkö sinä mistä sitä saa?”

“Ilman muuta pyydän “Penttiä” tuomaan kuorman kun se kerkiää”

Tämän jälkeen puhelu jatkui hetken kun kaivurikuski vielä päässään arvioi meidän talon ympäryksen vetävän saumauksineen noin kuusi kuutiota tuota kalliomursketta.

Olimme tyytyväisiä, viikonloppu tuli ja perjantai työpäivän aikana pihalle oli ilmestynyt iso läjä mustanharmaata mursketta. Homma oli hoitunut ja olin saanut vielä läärääntymätöntä paremmin käyttötarkoitukseeni soveltuvaa materiaalia.

Mutta siis tarinan opetukseen. Luottamus asiantuntijan oikeudenmukaiseen harkintakykyyn oli niin suuri, että tavara ostettiin hintaa kyselemättä joltain “Pentiltä”. Siinäpä vasta temppu, mitenkähän tämän miehen sanaan luottamisen saisi kopioitua muille toimialoille. Muutama asia kaivurikuskin käytöksessä oli niin vakuuttavia, ettei meille tullut mieleenkään epäillä hänen osaamistaan:

1. Alun perin naapuri oli kehunut häntä

2. Puhelun alussa hän otti heti asiantuntijaroolin haltuun -> suosittelemalla meille kalliomursketta hän loi mielikuvan aidosta halusta ratkaista meidän ongelmamme.

3. Tilaus kopattiin ennen kuin kerkesimme edes ostamaan. Vaatimattoman kuuloinen “Pyydän Penttiä tuomaan” kommentti ei ollut mikään nöyristelevä “tuodaanko sitä?” -kysymys. Me tarvitsimme mursketta ja kaivurikuski ilmoitti että pistetään tulemaan!

—

Paria viikkoa myöhemmin tuli kalliomurskeesta lasku: noin 170 euroa. Tämä oli suunnilleen niillä hehtaareilla kuin olin ajatellutkin, joten tilaan jatkossakin pihan materiaalit tutulta asiantuntijalta    .

—